Uskomattomia faktoja Eetusta

Värkkäily: Osaan tehdä kaikenlaista pientä järkevää. Niin kuin hitsata osaan vähän. En kylläkään puikkokoneella. Isä olisi huippuhitsari opettamaan, mutta meillä ei ole sellainen suhde, että jaksettais opettaa toisillemme mitään. Minäkin luen mieluiten kirjasta miten asiat tehdään. Meillä on aina ollut autotallissa rautaa ja puuta. Autoja meidän autotallissa ei ollut ennen kuin hankin oman Saabin. Siksi autotalli onkin oikeastaan paja. Yhtälailla olen viettänyt päivät pitkät sahaamassa puuta kuin hitsaamassa peltiäkin enkä ole vieläkään päättänyt kumpi on mukavampaa. Puuta on helppoa muotoilla, mutta teräs on heti valmista. Jotenkin ne molemmat jaksavat aina innostaa.
Olen tietenkin rakennellut lennokkeja ja radio-ohjattaviakin. Kaikkea sellaista, jota ei kaupasta saa valmiina. Muutenkin on aina ollut ajatuksena, ettei kannata ostaa huonoa jos itse pystyy tekemään sellaisen kuin tarvitsee.

Musiikki: Jos voisin, olisin joka kesä töissä Raahen Rantajatseilla. Tykkään jatsista, mutta kaikkein eniten tykkään siitä hyvästä meiningistä, joka jatseilla on. Ajellaan autolla ja kuskataan artisteja, hengaillaan Aleksin kanssa puvut päällä ja nautitaan auringosta. Sitten ollaan kamalan väsyneitä ja yritetään järjestää sellainen vapaailta, että voisi itsekin ottaa oluen ja kuunnella illan kotimaista ykkösartistia.

En koskaan oppinut soittamaan mitään. Ei ole rytmitajua tai sävelkorvaa. Ei se tarkoita ettenkö tunnistais huonoa musiikkia ja välttäis sitä. Kuuntelen kuitenkin mitä tahansa, joka sillä hetkellä tuntuu hyvältä Kanye Westistä Kauko Röyhkään.

Autoilu: Ajan aina kun voin ja mahdollisimman pitkiä matkoja. Autoilu on mulle rentoutumistapa. Siinä täytyy aina keskittyä ajamiseen sen verran, että suurimmat murheet unohtuu. Olen käynyt armeijan autoilla Liettuassa (Säkylä-Rukla), se taitaakin olla pisin matka, jonka olen päivässä ajanut. Olen myös yhtenä kesäyönä ajanut Turku-Raahe välin (600km) kuuteen tuntiin. Poliisin kanssa en ole silti asioinut kuin kerran. Ajoin Saabilla Kokkolassa tutkaan 80km/h kuudenkympin alueella. Siinä se sakkokokoelma.

Armeijassa ajoin ZIL:iä, Rasia, Masia, MB Ategoa, Karhu Sisua, Sisu E11 6x6 ja E11T 8x8 malleja sekä tietenkin yhdistelmää sen verran, että sain BECE-kortin. Rekkaakin voisin siis ajella. Rekkakortin ajo on jäänyt hyvin mieleen, sillä sitä varten me oltiin Turussa Heikkilän lopetettavalla kasarmilla. Oli talvi ja Turun keskustan jäisissä mäissä sai aina jännittää, että nouseeko se Sisu vielä liikennevalojen jälkeenkin. Juuri inssiajossa tuli siten punaiset valot mäessä ja kytkintä nostaessa tunsi että nyt ei olla lähdössä. Heti tietenkin lukko päälle ja helvetin moisella tuurilla irrottiin siitä jäisestä kohdasta. Teknikkokapteenilla oli niin helpottunut ilme, että pelkästään jo siitä hyvästä varmasti sain sen inssin läpi.

Purjehdus: Meidän perhe oli tosi kova purjehdusperhe kunnes isä alkoi yksityisyrittäjäksi. Toisaalta mun ja pikkusisko syntymäkin varmaan vaikutti asiaan. Isällä ja sedällä oli yhteinen kansanvene, jolla oli tapana käydä aina purjehtimaan. Ne oli sillä aikoinaan perämeren mestareita ja vieläkin on jossain kaapin perillä iso läjä messinki- ja kuparikippoja palkintoina. Minä purjehdin ensin opparilla ja sitten E-Jollalla. Olin pienenä vähän pullukka enkä pärjännyt opparilla sellaisille rotan kokoisille ikätovereille. Kaikenlisäksi mun adrenaliinineritys alkoi vasta 16 vuoden iässä, jolloin opin nauttimaan kaikesta vaarallisesta. Siinä vaiheessa purjehdittiin Hanneksen ja Kolarin Antin kanssa E-Jollilla. Vieläkin muistan kun mentiin syys- tai kevätmyrskyssä harjoittelemaan ja heti heti aallonmurtajan jälkeen tuuli tarttui veneeseen niin ettei oikeastaan voinut kuin seurata perässä. Johannes meni siinä perässäseuraamisessa piirun verran pidemmälle kun putosi jollasta ja roikkui sitten peräsimen jatkopinnasta mukana. En halunnut alkaa harrastamaan kilpapurjehdustas kun tiesin että E-jollallakaan en siinä pärjäisi, loppujenlopuksi olin tuossa vaiheessa aikamoinen nörtti ja tykkäsin istua tietokoneenkin edessä. Nyt haikailen sitten jotain pientä purjevenettä, johon mahtuisi pari ihmistä ja jolla pääsis vapaalla viettämään merellä aikaa.

Merityöt: Meidän isällä on firma ja kaksi pientä hinaajaa. Omat mielenkiinnon kohteet oli aina niin kaukana, etten koskaan ole hankkinut edes saaristolaivurin kirjoja. Kai se on myös sitä kapinointia, että välttelee vanhempiensa valintoja mahdollisimman pitkään. Sehän nyt ei silti tarkoita, että olisin välttynyt meritöiltä. Ensinnäkin merellä saa hyvää palkkaa ja isän firmassa hommat vaihtelee aika paljon (verrattuna jonkun merirakennusfirman hommiin). Omassa aluksessa on aina huollettavaa - niin kuin miehistössäkin. Siellä täytyy punoa köysiä, maalata, hitsata ja rälläköidä. Ja tietenkin pitää ajella hinaajilla. Merellä on tosi outoja tyyppejä töissä. Ne ei ole edes mitään karskeja merimiehiä vaan ihan pehmoja. Ainakin kerran kuussa on päästävä kapakkaan, ruoan on oltava maittavaa ja paskoja hommia ei oikein mielellään tekis. Ruoppaajilla äijät vasta pehmoja onkin. Niillä on kahvimaitoa jääkaapissa, radio soi kuulokkeissa ja puhtaita haalareita odottaa pesukoneen vieressä.

Kauas on menty siitä ajasta kun tutkasta paloi sulakkeet jos oltiin liian lähellä maata, radio merkitsi ylellisyyttä ja nailonköydet venyivät ennen kuin katkesivat. En ole muuten itse nähnyt vielä ainoatakaan miestä jolta köysi olisi vienyt sormen tai muita ruumiinosia. Kyllä ne pitkään hommissa olleet sellaisiakin tietävät, mutta turvallisuus on jo aika iso asia noissakin hommissa. Vaikka yli kaiken vituttaa kun ruoppaajan kaivurikuskit ei viitsi huuhdella proomun kantta lastauksen jälkeen. Se on köysimiehen paha vetää kymmenien kilojen vettynyttä köysilenkkiä ylös kun kannella on kymmenen senttiä liukasta savea.

Pyöräily on parasta, koska ihminen ei lihasvoimalla juuri lujempaa pääse kuin pyörällä. Mulla vaan ei ole enää sellaista pyörää jolla pääsisi lujaa ja joka kestäis sen. Talvella poljin kuntoilumielessä yliopistolle 30 asteen pakkasessa commandopipo päässä. Sekin homma meinas hajottaa kun pyörän rasvat jääty matkalle. Osaan kuitenkin huoltaa pyöriä vaikka aina siihen ei mahdollisuutta olekaan. Kun mulla vielä oli maastopyörä hankin työkalut ja opettelin napojen purkamiset ja muut perusjutut. Sittemmin olen opetellut mm. pinnamaan vanteen. Ekalla kerralla meni päivä, toinen kerta oli jo helpompi.

Pinnaaminen onnistuu. Lukiossa pinnasin matematiikan tunneilla todella lahjakkaasti. Myöhemmin tahdoin vaihtaa polkupyörään takanavan ja opettelin sen hyödyllisemmän pinnaustavan. Ekaan renkaaseen meni vain päivä, toiseen vielä paljon vähemmän eivätkä ole vieläkään alle levinneet.